Me suomalaiset ajattelemme tietysti, että Suomi on paras maa maailmassa. Tuon väitteen voin kumota jo kättelyssä.
Ihminen on kuin eläin, eli siinä paikassa missä ihminen syntyy, se on hänen koko elämänsä paras paikka.
Asuttuani ulkomailla tulin huomaamaan miten rakas kaikille oli just se maa, se paikkakunta missä olivat syntyneet, varsinkin vanhemmalle väelle, jotka olivat saaneet asua melkein koko ikänsä samalla paikkakunnalla.
Tästä pääsenkin helposti kirjoittamaan isänmaan puolustukseen. Miten käy tulevaisuudessa isänmaanpuolustukselle. Tarkoitan kaikkia maita.
Työt kun ovat nykyisin ”pätkätöitä”, ja ne voivat olla joka kerran ihan eri puolella maata, ja jopa ihan eri maissa. Entä kun heidän lapsensa kasvavat. Missä on heidän kotimaa, kotipaikka, jota he haluaisivat puolustaa sodilla. Heillä on kielitaito, mutta onko heillä enää isänmaan rakkautta.
Asuttuani ulkomailla melkein 17vuotta, huomasin miten joka maassa oli ihan hyvä asua. Minä kuitenkin kuulun vanhaan sukupolveen, joka olen asunut Suomessa, siis synnyinmaassani 46vuotta ennen muuttoa ulkomaille, niin minulla oli kova kotimaan kaipuu. Kun jäin Etelä- Suomeen, niin osa serkuistani oli sitä mieltä, että minä en voi olla onnellinen, kun en palannut takaisin synnyinkuntaani Kittilään.
Jääkö minun sukupolveni viimeiseksi, jolla on todella rakas ihana kotimaa ja siellä vielä kotikunta, jota he halusivat aikanaan puolustaa sodalla.
terv kirsti vampulasta