(Aiheen olen saanut TV uutisista. ”Pitääkö rikkaiden antaa köyhille”.
Liekkö ”köyhä” sanaa virallisesti enää edes käytössä. Virallisempi on kai ”vähävarainen”.
Mutta koska minun nuoruudessani puhuttiin köyhistä, niinpä käytän kertomukessani köyhyys sanaa.
Minulle köyhyys on tuonut vain iloa, ainakin näin jälkeenpäin ajateltuna. (Onko aika kuultanut muistot)
Eka kertaa köyhyys kirpaisi minua, kun ei ollut varaa mennä Lukioon.
Tuolloin olin katkera, mutta nyt jälkeenpäin miettien, köyhyys toikin minulle rikkaamman elämän. Koulukaverini, jotka saivat käydä koulut, saivat hyvät ammatit, mutta sitten ”viruneet” koko elämän samassa virassa, samalla paikkakunnalla.
No.. he voivat ajatella minusta ihan samallalailla eli, ”voi kirsti parkaa kun on joutunut kiertämään maailmaa ja koulutkin joutui käymään vasta aikuisena”.
Toisen kerran köyhyys kirpaisi minua naimisiin mentyäni. Olin tuolloin 20v. Olisin halunnut Kemistä omakotitalon, mutta taasen oli köyhyys esteenä. Inhosin asua kerrostalossa.
Mutta sitten köyhyys taas kerran muuttui rikkaudeksi. Eräänä päivänä saimme mieheni kanssa kutsun tuttaviemme kautta yhden vanha pariskunnan luokse. Pariskunta asui omakotitalossa, joka minusta oli aina näyttänyt kesäisin satutalolta 2000m2 pihoineen, sanoisin kukka puutarhoineen.
Heti päästyämme sisälle, rouva aloitti puheen: ”Kirsti se niin kauniisti puhuu omakotitalosta, niin haluaisitteko ostaa meidän talon”? Mieheni tokaisi heti, ettei meillä ole varaa. Voi että minua harmitti mieheni tyly vastaus, minä kun olin jo katsellut ja ihaillut ihanaa vanhaa -30 luvun taloa, talo sijaitsi melkein keskellä kaupunkia. (On nykyisin museoaluetta)
Rouvapa ei antanut periksi vaan kyseli varamme, eli mihin hintaan voisimme talon ostaa. Molemmat, niin rouva kuin herra olivat sitä mieltä, että minä osaisin arvostaa omakotitaloa, koska olin puhunut siitä jokapaikassa. Pariskunnalla ei ollut lapsia, eikä sukulaisia. saimme talon pilkkahinnalla.
Vieläkin muistuu mieleeni pariskunnan haikeat sanat: ”Teillä kun on lapsia, niin te tämän tarvitsette. Meillä kun ei ollut lapsia, vaikka aikoinaan ostimme tämän kauniin talon tulevai lapsiamme varten, joita ei sitten tullutkaan.”
Iloiseksi tulin talosta, mutta suurin iloni oli saada tuntea näin kauhean isoa rakkautta tämän vanhan pariskunnan puolelta. Luovuttaa talo puoli ilmaiseksi toisten lapsille, kun omia ei oltu saatu.
Rikkaana tuota sydämmellisyyttä en olisi saanut koskaan kokea. Pariskunta eli vain muutaman vuoden sen jälkeen.
Hyvää torstaita! Kirsti